Metodinäytteleminen ja psykoanalyyttinen terapia, yhteinen ongelma

Näyttelijän työssä on kaksi vaihtoehtoa tunteiden näyttelemisessä. Joko tunteet näytellään tietoisesti ja tahdonalaisesti, jäljitellen oikeita tunteita. Raivoa voi näytellä vääntämällä kasvot raivon ilmeisiin ja korottamalla ääntä ja jäljittelemällä mahdollisimman tarkasti raivostuneen ihmisen äänensävyä ja puhetapaa. Toinen tie näytellä on metodinäytteleminen, jonka perusajatus on siinä, että näyttelijä ei ulkoisesti ja maneerein jäljittele tunteita, vaan periaatteessa hän koettaa saada itsensä samaan tunnetilaan, kuin roolihenkilö kussakin näytelmän kohtauksessa on, ja näyttelijän tunneilmaisu on tavallaan aitoa tunteen ilmaisua. Metodinäyttelemisen kehittäjänä pidetään venäläistä Konstantin Stanislavskia, ja siksi puhutaan stanislavskilaisesta näyttelemisestä. Suomessa luotetaan paljolti Stanislavskiin, jonka opit levisivät myös Amerikkaan, jossa kehittyi oma metodinäyttelemisen perinne.

Periaate, jonka mukaan näyttelijän tunne pitäisi olla aito tunne, eikä ulkoisesti näytelty tunne, olisi tietenkin hyvä periaate, mutta siinä on yksi suuri ongelma. Miten ihminen voi saada itsensä viritettyä johonkin tiettyyn tunnetilaan? Miten voisi tavallaan käskeä itseään tuntemaan jotain tunnetta tässä ja nyt? Tämä on erittäin vaikeaa etenkin kielteisten tunteiden kohdalla. Koetappa saattaa itsesi tilaan jossa tunnet voimakasta pelkoa. Helpommin saat ehkä lietsottua itsesi raivoon, mutta kunnon aivon raivon saavuttaminen tahdon avulla on sekin vaikeaa, puhumattakaan siitä, että saavuttaisit katkeran raivon tunnetilan tahdonalaisesti.

Metodinäyttelemisessä tämä ongelma tietenkin tiedostetaan, ja menetelmässä ei tavoitella todellista voimakasta tunnetilaa, vaan katsotaan, että valjumpi tunnetila antaa kuitenkin pohjaa tunteiden näyttelemiselle. Yksi menetelmä oikean tunnetilan saavuttamiseksi on muistella oman elämän tapahtumia, joissa on samanlainen tunnesisältö, kuin näyteltävässä kohtauksessa. Kuitenkin tiedämme omasta kokemuksesta sen, että muisteleminen herättää tunteen useimmiten vain valjumpana kokemuksena verrattuna siihen, mitä koettiin todellisessa menneisyydessä.

Voi olla niin, että hyvillä näyttelijöillä on ominaisuus, että heillä menneiden kokemusten muisteleminen herättää tunteet voimakkaampina, kuin muilla ihmisillä. Jälkitraumaattisten stressireaktioiden tutkimuksesta tiedämme, että vain osa ihmisistä kokee voimakkaita tunteita muistaessaan traumaattisen kokemuksen. He ikään kuin elävät todellisena uudestaan muistamansa traumaattisen kohtauksen, kun taas toisille se on ei-tunteenomainen muistikuva. Mutta voi myös olla niin, että hyvä näyttelijä saadaan vain ihmisestä, jolla on omassa elämässään traumaattisia kokemuksia, joita hän voi palauttaa mieleensä silloin, kun hänen tulee näytellä kielteisiä tunteita, kuten pelkoa ja ahdistusta. Ja toisaalta pelon toista puolta – huumoria. Ehkä hyvän metodinäyttelijän taustalla täytyykin olla traumaattinen lapsuus ja nuoruus, josta voi ammentaa tunnesisältöä omaan näyttelemiseensä? Ehkä vaikean lapsuuden tuoma ominaisuus ahdistus ei ole aina psyykkinen häiriö, vaan myös lahja, joka antaa mahdollisuuden parempaan ja syvällisempään taiteelliseen tulkintaan, kuin mitä onnellinen ja tasapainoinen elämänkulku antaa.

Psykoanalyyttisesti painottuneessa psykoterapiassa yritetään selvitellä syitä voimakkaisiin ahdistuksen ja masennuksen tunteisiin. Ongelmanahan on, että asiakas kokee voimakaita ahdistuksia, eikä hän tiedä mistä ahdistukset oikeastaan tulevat ja miten niitä voisi lievittää niin, että muuttuisivat siedettäviksi jännityksiksi. Kun terapeutin kanssa yhdessä tutkitaan ahdistuksen syitä, olisi hyvä, jos asiakas terapiaistunnon aikana olisi ahdistunut. Paras terapiatunti on sellainen, jolloin ahdistus on päällä, ei sellainen, jossa muistellaan millainen ahdistus oli viime viikonloppuna. Ilman todellista ahdistusta terapia ei edisty. Tämän vuoksi aikaisemmin psykoterapian aikana suositeltiin pidättäytymistä kokonaan rauhoittavien lääkkeiden käytöstä. Nykyisin ohjeistetaan turvautumaan lääkitykseen vasta terapiaistunnon jälkeen.

Nykyisin käydään psykoanalyyttisesti suuntautuneessa terapiassa. Varsinaisessa psykoanalyysissä käyvät enää vain ne lääkärit ja psykologit, jotka haluavat psykoanalyytikon pätevyyden. Tämän saavuttaakseen heidän pitää käydä läpi oppipsykoanalyysi. Jotta oppipsykoanalyysi olisi tuloksekas, niin oppianalyysissä käyvän pitäisi aidosti tuntea ahdistusta tai masennusta. Tämä voisi ilmaista siten, että analysoitavan pitäisi kärsiä ahdistuneisuushäiriöstä. Tai toisaalta sen voisi ilmaista siten, että oppianalysoitavalla tulisi olla kyky kokea voimakkaita ahdistuksia. Ennen esitettiin ajatuksia, että mitä vaikeampia ongelmia psykoterapeutilla itsellään oli ollut, sitä paremmin hän pystyi ymmärtämään omia asiakkaitaan.

Meillä on stereotypia, jonka mukaan taitelija on herkkä ihminen. Ehkä tällä stereotypialla on sen pohja, että hyvällä taiteilijalla on ominaisuus kokea ahdistuksia ja pelkoja, ja käyttää näitä tunnetiloja taiteellisen työnsä välineinä. Sillä emmehän me halua taidetta, jossa ei ole mukana suuria ja syvällisiä tunteita – ahdistusta, surua, katkeruutta, vihaa ja raivoa?